Tämä artikkeli pohjautuu Journalistin sivuilla olevaan artikkeliin ja siitä syntyneeseen keskusteluun Qaiku-verkkopalvelussa.
Minä olen oikeasti yrittänyt miettiä sitä, miten muutosvastarinnasta voisi tehdä bisnestä.
Verkon ammattilaiset, yhteisöllisen viestinnän ja sosiaalisen median suurkuluttajat monasti toitottavat muutoksen tarpeellisuutta, ja kuuluttavat miten kaikkien on tultava mukaan.
Tämä ei minusta ole oikea keino.
Muutoksen tarpeen minäkin allekirjoitan, mutta se miten se tehdään ja hoidetaan on enimmäkseen aivan sattuman varaista eikä huomioi ihmisen tarpeita pitää kiinni vanhasta.
Tämä muutos messu yleensä vain lähtee siitä, miten muutos on väistämätön, on muututtava, jumalauta, mutta oikeasti, näin uskon, muutoksen saisi aikaan paljon kitkattomammin, jos ihan aluksi ei paasaisi niin paljon muutoksesta, eikä kovin paljon muustakaan.
Ihmisen mieli sinänsä on muutosvastarintainen.
Sen vuoksi, jos halutaan muutosta, olisi ajateltava muutosta myös ikään kuin nurin päin.
Esim. Käyttöliittymissä on sellaisia tekijöitä, jotka eivät välttämättä ole loogisia ja ergonomisia, mutta ne on silti hyvä tehdä niin, kuin ne tehdään, koska ihmiset ovat tottuneet niihin näin, ja uuden opettelu söisi tehokkuutta.
Samalla tavalla minkä hyvänsä muunkin kanssa.
Kun meidän esi-isämme, vain muutama sukupolvi sitten, elivät olosuhteissa, jossa maailma muuttui niin hitaasti, että sillä he oppivat ennen kuin täyttivät 15v. pärjäsi jokseenkin koko ikänsä.
Muutokset hyvään tapahtuivat aina hitaan prosessin kautta, joka jätti heikon ja usein negatiivisen muistijäljen.
Muutos parempaan tarkoitti sitä, että me teimme raivasimme pellon, kaskesimme sen, kylvimme, rakensimme riihen, korjasimme sadon, puimme ja varastoimme, jonka kautta meillä oli sitten viljaa varastossa. Käytännössä muutos parempaan tarkoitti työtä ja hikeä, eikä se jättänyt kovin voimakasta positiivista muistijälkeä.
Muutos, joka jätti sitten voimakkaan muistojäljen oli kun aitta paloi, mukanaan siemenvilja.
Meidän apinaprosessorillemme muutos tarkoittaa työtä, hikeä ja katastrofia. Se tarkoittaa myös sitä, että joudumme hylkäämmään oppimaamme, ja kun se mitä olemme oppineet, on puolet meidän identiteetistämme, muutos vaarantaa sen mitä olemme.
Ihmisille on annattava sellainen muutosvaihtoehto, joka mahdollistaa heille muutosprosessissa oman identiteetin säilyttämisen, tukee heidän turvallisuuden tunnettaan ja tyydyttää heidän tarpeitaan välittömästi.
Ihmisille on esimerkiksi annettava symboleita, merkkejä, tarinoita, jotka auttavat muutoksen hallinnassa, sitomalla uuden vanhaan ja näin tuomalla uusi heidän omaan tarinaansa, identiteettiinsä.
Ja heille on annettava verkossa onnistumisen ja yhteenkuuluvaisuuden tunne, niin että he voivat yhteisöllistyä luonnollisella tavalla.
Ja katsottava mitä elementtejä vanhasta voidaan tuoda uuteen ja jättää meille merkiksi jatkuuvuudesta, myös meidän omasta jatkuvuudesta.
Vaikka minä olen ollut työkseni ns. sosiaalisessa mediassa jo kohta viisitoista vuotta, en minä julista sitä, miten kaikkien on tultava tänne tai tuhlaa paukkuja sen miettimiseen, miten kaikk nyt saataisiin sosiaaliseen mediaan.
Se on totta, että kaikkien on tultava tänne, mutta ei tarpeellista.
Ihmiset tulevat, kun heillä on tarve tulla.
Jos he eivät halua tulla, niin heillä on oikeus olla tulematta.
Mutta, ne, jotka ovat tullakseen, huomaavat kyllä, että yhteisöllinen viestintä sosiaalisessa mediassa voi tarjota jotakin, jotakin, minkä tavoittaminen muualta ja muilla keinoin, olisi vaikeaa, mahdotonta, hidasta tai... jotakin.
Ja ne jotka eivät tule, eivät sitten tule.
Mutta ennen pitkää täällä on melkein kaikki.
