Doredo Intermedia -

 Suoraan sanoen, olen välillä perin juurin kyllästynyt tähän yhteisöllisyyden kanssa kohkaamiseen, jota nyt tulee joka tuutista ja johon osallistun itsekin tässä ja nyt.
 
Käydyssä keskustelussa on ollut pääpaino välineessä; sosiaalisessa mediassa ja sisältö, yhteisöllinen viestintä, on jäänyt selvästi vähemmälle, jopa niin, että osittain kuvitellaan välineen muodostavan sisällön.

Pitäisi pysähtyä miettimään, mitä tämä yhteisöllisyys on?  

Yhteisöt sinällään eivät ole mikään uusi ilmiö, eikä asian kanssa tarvitsisi pitää sellaista kohua ja hysteeristä vapinaa, mitä niitten ympärillä on, mutta olisi hyvä, jos ihmiset edes kerran ajattelisivat asiaa, niin että tulisivat tietoiseksi siitä, että ihmiset oikeasti ovat yhteisöllisiä eläimiä.

Internet ja sen yhteisöt eivät ole tuoneet mitään uutta inhimilliseen yhteisöllisyyteen, mutta ne ovat lisänneet oleellisesti mahdollisuuksiamme viestiä kanssamme samoihin yhteisöihin kuuluvien kanssa.

Koko inhimillisen yhteisöllisyyden takana on primitiivisten esi-isiemme perheyhteisö, saman isoäidin lapset ja tyttärien lapset.  Perheyhteisön kokoa rajasi kuolleisuus. Isoäidillä tuskin oli kerralla elossa enempää perhettä kuin kymmenkunta, ja kuolo korjasi ikälopun mummon kohta tämä täytettyä kolmekymmentä.

Tämä perheyhteisö puolestaan toimi osana suurempaa heimoa, jossa saattoi olla jopa 200 yksilöä.

Heimoyhteisön kokoa rajoitti alueen kantokyky ja ruuan keruuseen ja yhteisöllisyyteen käytettävän ajan suhde. Jos yhteisökoko kasvoi yli tietyn rajan, jouduttiin lisäämään ravinnon etsimiseen käytettyä aikaa, jolloin aikaa oli vähemmän sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. Yhteisöllinen stressi ennakoi romahdusta tai jakaantumista, jolloin jouduttiin taistelemaan elintilasta muiden yhteisöjen kanssa.

Keräilytalouden vaihtuminen metsästystalouteen muutti yhteisöjä sosiaalisesti, biologisesti ja kulttuurisesti.  Ravinnon lisääntyvä proteiini muutti lajia sekä biokemiallisten vaikutusten että evoluution kautta.  Ihmisistä tuli suurempia, rotevampia ja lisääntymiskykyisempiä. Metsästystalouteen siirtyminen tarkoitti siis yhteisön koon ja yhteistyö- ja kilpailukyvyn kasvua. Koska yhteisön koko helpommin ylitti aiemmin opitun heimokoon rajat, piti keksiä uudenlaisia toimintatapoja samalla, kuin historian biologiaamme kirjoittamat säännöt edelleen pätivät.

Perheyhteisön malli on satojatuhansia vuosia vanha. Metsästysyhteisössäkin tämä malli eli, mutta otti myös uusia muotoja, niin että perheen koko toimii myös muualla. Edelleen toimimme parhaiten sen kokoisissa työryhmissä, joissa esi-isämme kulkivat keräämässä eväänsä.
Parhaiten toimii sen kokoinen yhteisö, jossa on mahdollisuus synnyttää luottamus, oppia toisten toimintatavat ja ymmärtää pienistä, sanattomistakin vinkeistä, miten on tarkoitus toimia tai jossa voimme vaihtaa joukkueen johtajaa dynaamisesti, ilman eri päätöstä, luottaen yhteisön jäsenen erikoisosaamiseen.

Metsästystalous kehitti lauman yhteistyökykyä, ja aloimme kehittää työnjaon yhteiskuntaa. Aikaisemmin yksilö keräsi ruuan suoraan suuhunsa, mutta suurriistaan siirtyminen edellytti suunnitelmallisuutta ja yhteisön organisointia.

Ruuan hankkijat olivat yhteisön tärkeimpiä jäseniä. Vaikka keräily loi yhteisön elintarvikehuoltoon lisäturvaa, lihan organisoitu hankkiminen teki tappajista yhteisön tärkeitä keskushenkilöitä.
Koska suuren saaliin saamiseksi tarvittiin myös ajomiehiä, paloittelijoita, kantajia, leirivahteja ja mitä kaikkea tarvittiinkaan, piti kehittää toimivat menettelytavat ja -ohjeet.